|
Tositarinoita
Sossu Barryn toiminnasta
Tapaus
Emma
Jo
vuoden päivät olin seurannut Emman elämänkaarta
eläinsuojeluvalvojana. Vuosi sitten laitoimme Emman ruokinnan
jotensakin kuntoon. Mutta, mutta… lukemattomien käyntien
yhteydessä en saanut Emmaa juoksulankaan, vapaaksi pihalle
enkä edes aitaukseen. Soittoja läänin eläinlääkärille,
soittoja Emman kotialueen eläinlääkärille,
mikään ei tuottanut muutosta.
Jatkoin
vierailuja ystävystyen Emmaan. Kuiskin sen valtaviin korviin
lohdutuksen sanoja ja lupasin auttaa tavalla tai toisella. Isäntäväkeä
valistin, kuinka suuri koira kärsii 2,5 metrin narussa. He
väittivät lenkkeilyttävänsä koiraa, uskoo
ken tahtoo, minä en. Koira oli täysin lihakseton vetelä,
vatsa hyllyvä, nivelet löysät, ei merkkiäkään
kiinteästä yksilöstä, joka sen olisi pitänyt
olla, jos lenkkeilytys olisi totta.
Emma
edustaa kolmanneksi suurinta rotua. Välillä omistaja
lupasi, että hän myy Emman sille, joka ostaa. Minulla
tuska sydämessä. Vasta 2002 kevättalvella tilanne
laukesi ja Emman omistaja soitti minulle, kun olivat keksineet,
että Emma kärsii narussa ja heillä ei ole aikaa
juoksuttaa sitä. Eivätkä he rupea sille aitausta
tekemään, mikä onkin järkevää, sillä
bernhardinkoira ei ole kytkykoira eikä tarhakoira, vaan vapaana
pihallaan touhuava perhekoira. He olivat valmiit luopumaan koirasta,
kunhan tulen heti hakemaan.
24.
maaliskuuta 2002 tein ensimmäisen matkan Emmaa hakemaan,
vaan se meni myttyyn sattumien kautta. 25.3. hain Emman ja vein
kiireellisesti paikalliselle eläinlääkärille.
Emmalla oli oikeassa lonkassa märkivä ihottuma, karvat
pois ja lääkitys päälle, silmätulehdus,
lääkkeet myös siihen. Eläinlääkäri
antoi myös syöpäläissampoot mukaan. Kehui
vielä Emmaa tervepäiseksi. Sitten Emma jatkoi matkaa
sijaiskotiin, jossa sai toipua ja odotella uuden hyvän kodin
löytymistä.
Haettiin
kotia, johon oltaisiin valmiit ottamaan 2,5-vuotias koiralapsi,
joka on aikuisen kokoinen, eikä tiedä mistään
mitään, pelkää suljettuja tiloja, ovia. Kotia,
jossa Emma olisi ainut koira, jossa jollakin ihmisellä olisi
vain aikaa Emmalle, jossa ei kahlita, ja jossa on tilaa ja vapautta.
Paikkaa jossa Emmalla ei teetetä pentuja. Alta viikon tällainen
paikka löytyi ja päivän matkan päästä
Kiteestä. Olivat valmiit hakemaan heti kun vain Emma olisi
matkustuskunnossa.
Jo
sijaiskodissa alkoi Emman huima tervehtyminen. Ilo syttyi apaattisiin
silmiin. Sijaiskodin isäntä poisti Emmalta metallisen
kuristavan riimupannan kaulasta sivuleikkureilla katkaisten, oli
näet unohtunut kaulaan eikä sopinut enää pois.
Sijaiskodin tarjosi bernhardilaisharrastaja, ja uusi koti löytyi
Barry Klubin (Sossu Barryjen) kautta. Barry Klubi otti Emman kummikoirakseen.
Seuraavat Emman kehitystä ja auttavat tarvittaessa.
Tämän
kaiken keskellä löytyi myös kasvattaja. Arvatkaa
huviksenne, mistä hän oli huolissaan? Hän olisi
saapa Emmasta 3000 markkaa. Nauroin. Sitten hän rupesi haluamaan
Emmaa itselleen. Hassua, että 2,5 vuotta on saamatta koirasta
rahat ja kasvattajaa ei kiinnosta karhuta rahoja tai käydä
katsomassa, miten yleensä koira voi.
Tällaiselle
kasvattajalle en Emmaa luovuta, eikä minun tai uuden kodin
tehtävänä ole hoitaa hänelle rahaa. Hänen
ja alkuperäisen ostajan välinen kauppa se on. Emma olisi
tietysti kelvannut takaisin, olisihan sillä voinut taas muutamat
pennut tehtailla. Vastaavanlaisia kasvattajia on noin 50 % Suomen
kasvattajista.
Emmalta
on tullut kirje, jossa hän sanoo pärjäävänsä
hyvin, olevansa prinsessa. Nukkuu vesisängyssä emäntänsä
kanssa, nauttii vapaudestaan ja seuraa uutta ihanaa emäntäänsä
kaikkialle. He elävät sikataloudessa ja Emma kehuu suudelleen
porsasta.
Sydämeni
on kevyt, Emman asiat ovat hyvin. Hänellä on nyt paljon
ihmisystäviä. Emmasta kuullaan vielä usein. Paras
asia tästä asiasta on Emman märkä ja pitkä
pusu.
Terveisin
eläinsuojeluvalvoja Eija Sorsa
(kirjoitus
on julkaistu aiemmin Keski-Karjalan Eläinystävät
ry:n jäsentiedotteessa 1/2002 sekä Barry Uutisissa 3/2002)
Tapaus
Jessika
Jessika
löysi tiensä uuteen kotiin Sossu Barryn kautta. Arja
Tervakorpi ilmoitti verkostoon lapsiin tottuneesta 6,5-vuotiaasta
bernhardinkoirasta, jonka perhe teki muuttoa ulkomaille eikä
voinut ottaa tätä perheenjäsentä mukaan.
Eläinsuojeluvalvoja
Eija Sorsa taas keksi, että siinähän olisi kuin
tilauksesta Toropaisten koira. Heidän irlanninsusikoiransa
oli talvella kuollut luusyöpään, ja ison koiran
paikka oli tyhjä.
Rakkaus
bernhardinkoiriin ei katso kilometrejä… Arja Tervakorpi
ja Tanja Sillanpää toivat Jessikan Etelä-Suomesta
Kiteelle (yhteensä n. 800 km), kun entisen ja uuden omistajan
oli vaikeaa pitkä matka toteuttaa. Ja tämä kannatti,
sillä muutaman kuukauden kokemuksen perusteella sekä
perhe että koira ovat tyytyväisiä.
–
Meistä on kiva pitää koira eläkkeellä.
Nyt kun lapset ovat pieniä, pentukoiran opettaminen tuntuisi
liian haasteelliselta tähän elämänvaiheeseen.
Tällainen rauhallinen, lapsiin tottunut koira on juuri sopiva.
Jessika
tutustui helposti lehmiin ja kanoihin, mutta kissojen ajamisesta
sille piti muutaman kerran huomauttaa. Kaupunkilaiskoiraksi Jessika
oivalsi todella nopeasti kaikki maatilan ihanuudet aina lehmänläjissä
kieriskelyistä kananmunien omatoimiseen keräilyyn. Kiltti
ja ystävällisluontoinen Jessika on hurmannut myös
naapurit ja sukulaiset. On kuitenkin vielä yksi iso asia
työn alla:
– Jessika ei nouse sohvalle, vaan nukkuu edelleen lattialla.
Vielä minä sen sohvalle opetan! Ulla Toropainen hymyilee.
|
