Linkkejä
      Vieraskirja
      Sivuinfo

Kokoonnuimme jälleen tuttuun ja turvalliseen Lempäälän Hiidenhelmeen perjantai-iltana 4.2.2005. Vielä kun eksyneet "lampaat" oli saatettu turvallisesti säiden armoilta sisätiloihin, jokainen laittoi huoneensa kotoiseksi. Meidän Emmakin otti oikein oman sängyn, kun kerran vapaana oli. Iloksemme oli tullut myös lunta riittävästi, jotta pääsisimme testaamaan koiriemme kykyjä hengenpelastuspuolella.

Ilta siinä sitten kului kuulumisia rupatellen ja ensikertalaisia pelotellen; jalostusosuus alkaa sitten klo 3.00 yöllä, että pysykääpäs virkkuina. Vaan eipä taidettu jalostaa sinä yönä, oli sen verran rankat työviikot kaikilla takana, että uni maittoi.

No, aamu valkeni ja valkeni, kuin sen nyt ottaa. Esteri ei ollu hyvällä päällä vaan kaatoi koko päivän vettä leiriläisten niskaan. Vaan eihän me sokerista oltu, eli lenkille. Saimme mukavan vieraankin, Sanna samalta paikkakunnalta oli bongannut leirimme netistä ja saapui tutustumaan rotuun. Oli jo kauan harkinnut omaa berskua, vaan halusi ensin kunnolla tutustua rotuun. Harvoin törmää näin fiksusti ajattelevaan nuoreen, yleensähän se koira hankitaan hetken mielijohteesta ja sen nyt tietää kaikki kuinka siinä käy. Sanna lähtikin kanssamme lenkille ja sai heti koiran kuskattavakseen. Aloitimme "siedätushoidon" Tintin Pocalla, se kun on rauhallinen pikkutyttö. Muistaakseni sitten lenkin päätyttyä Sanna pääsi kokeilemaan narun päässä pysymistä myös Aapelin kanssa.

Iltapäivällä järjestimme koirille makkarajäljen. Sitä lumeen hautaamista kun kuaan ei halunnut kokeilla keliolosuhteista johtuen. Koirat olivat tosi innoissaan, kun etsivät makkaran paloja hangessa olevista jalanjäljistä. Risto ja Aapeli näyttivät muille oikeen mallia - Risto söi makkarat ja Aapeli touhusi omiaan. Meneehän se tistysti niinkin, pääasiahan on että kaikilla on kivaa.

Pulkkamäkeäkin oli luvattu, vaan siitä olisi tullut vesiliukumäki, kiitos jälleen lankeaa Esterille. Ympäröivä ilma ei olisi muutenkaan houkutellut riisuutumaan vesiliukumäkeen sopivasti, joten se jäi laskematta.

Leiriähän oli aikaistettu viime vuotiseen nähden, että olisi edes kerran kunnon pilkkijää. Joo, haaveeksi jäi sekin, ainoa kova jää taisi löytyä baarin puolelta ja pieninä kuutioina laseista. Mutta nou hätä, nokkela Risto-setämme järjesti pilkkikisat sisätiloihin. Leikkeli paperikaloja, joihin sitten merkattiin eri kokoisia painoja. Jokainen nosti "hatusta" oman kalansa ja suurin merkattu painomäärä voitti.

Ja ainahan meillä on nälkä, jollei koirilla niin omistajilla, ja mitä leiri olisi ilman leirinuotiota. Sen viritykseen meni kyllä tovi, koska edelleen satoi vettä, siinä sitten katsottiin kenen rakkaus se parhaiten roihuaa. Yhteispelillähän se sitten saatiin syttymään ja makkarajäljeltä koirille kelpaamattomat makkarat paistettua. Sateisen leirinuotituokion jälkeen olikin sitten poikaa päästä lämpimään saunaan.

Tuli se sunnuntai aamukin sitten aivan edellisen kaltaisena, ei ollut Esteri rauhoittunut yön aikana. Ei siinä sitten auttanut muu kuin marssia pihalle etsimään kuninkaallisia. Olin joskus herkkänä hetkenä lupautunut tuomaroimaan talvileirillä. Ehdotin kyllä, että jos kehä olisi tuossa parkkipaikalla, mikä oli aivan peilijäätä, istuisin siinä auton perässä ja jokainen vuorollaan toisi koiransa arvosteltavaksi. Ei ollut kuulemma hyvä idea, minusta kyllä oli, olisin säästynyt hieman kuivempana. No ei meidän hupia yksi vesisade ole ennenkään latistanut. Ei ollut näyttely koiramäärällä pilattu, vähän oli uskaltautunut väkeä. Hetken siinä silmäilin ja etsin vaan en löytänyt - missä oli kaikki kurttupäät? Ympärillä oli vaan enemmän rotumääritelmän mukaisia bernhardinkoiria. Löytyihän sieltä kuninkaalliset, vaikka silmät olivat ihan nähtävissä otsanahkaa nostamatta. Sitä nyt ei vaan voi ihmispolo maulleen mitään.

Voittajakoirat olivat nuoria, keskenkasvuisia, mutta palikat kohdallaan - lupaavia. Antakaahan niiden vaan kasvaa rauhassa.

Näissä bernhardinkoiranäyttelyissä on ollut tapana palkita myös parasta päätä, liikkujaa, luonnetta ym. Vaan koskaan en muista, että olisi palkittu parasta häntää, joten nyt sitten oli aika nostaa häntä palkintopallille. Paras häntä löytyi Pocalta, niin kauniisti tyttö sitä kantaa, ja lainatakseni tuomari Juslinin sanoja, se on vielä sikarinmuotoinen.

Lyhyen ja kostean kehän jälkeen olikin ohjelman haikein osuus. Jouduimme jälleen kaikki pakkaamaan automme ja lähtemään kotia ja arkea kohti.

Kiitokset kaikille mukana olleille, ilman teitä ei olisi ollut niin mukavaa ja ensi kerralla taas.

Maarit Hellgren